Googlasin "käänteisnarsismi"-sanalla, löytyi tälläinen juttu, narsistientuki-sivuston foorumista.
Kirjoittaja
Kovalla paatoksella kun vastasin tuonne yleistä-foorumille pitkästä
aikaa, niin copypastetan tämän litanian tällekin puolelle siltä varalta,
jos jotakuta kiinnostaa... Innostuin vaan heti tarttumaan kiinnostavaan
ja mielestäni oleelliseen pointtiin. (Pakko kopioida, ihan kuin tätä ei
tuolta puolelta voisi nähdä... Noh... Heti vaan floodaamaan kun pitkästä
aikaa tulin kirjoittamaan....)
"Hmm, tämähän on mielenkiintoista, etenkin keskustelu tuosta narsistin
uhrin omasta narsismista. "Voisiko ihminen olla jopa niin kiero, että
asettautuisi uhriksi kieltääkseen tai tukahduttaakseen omat narsistiset
piirteensä? " Tuo kysymys varmasti osuu enemmän kuin ytimeen!
Minä olen ainakin omien kokemusteni perusteella juurikin sitä mieltä,
että yhtä lailla narsistin uhrillakin on narsistisia ongelmia. Minä olen
melko tyypillinen "uhri". Ylikiltti, hoivaava luonne, haluan uskoa
kaikista hyvää niin, että idealisoin muita ja huomaamatta ehkä
vähättelen itseäni (vaikka periaatteessa olenkin oikein sosiaalinen ja
valoisa ja itsevarma ellen peräti itseriittoinen persoona), haluan antaa
anteeksi ja antaa uusia mahdollisuuksia, ennen kaikkea miellytän muita
(pienenä minua kutsuttiin enkeliksi.. NII-IN ), joustan ettei tarvitsisi
riidellä... ja niin edelleen. Ei tätä puolta nyt varmaan tarvitse
kauheasti havainnollistaa. Kai tuo on aika lailla sitä tyypillistä uhrin
piirrelistaa?
Mutta kuitenkin huomaan myös, kun muistankin syventyä itseeni enkä
pahoihin hyväksikäyttäjiin ja marttyyriuteeni, että minulla
to-del-la-kin on narsistisia ongelmia. Kun esim luin tuolta
Asiantuntijoilta -osastolta Myllärniemen tekstiä, löysin kyllä niin
itseni kuin "narskunikin". Ja olen kyllä löytänyt jo ennen mihinkään
materiaaleihin tutustumistakaan samat piirteet meistä molemmista, ja
siksi tuo suhde on ollut todella kehittävä niin oudolta kuin se
kuulostaakin. Aivan vahingossa, kun olen tyypilliseen tapaani murehtinut
hänen ongelmiaan, olenkin huomannut että samaa voisin sanoa itsestäni.
Olen oppinut asioita itsestäni pikavauhdilla. Olen myös huomannut, miten
minä hoen tälle toiselle osapuolelle asioita, joita itse asiassa
pohjimmiltani itse haluaisin kuulla, samoin kun hän hokee minulle
asioita, joita itse haluaisi kuulla.
Mutta näistä narsistisista piirteistäni... Esimerkiksi kykenemättömyys
ja riittämättömyydentunne voivat synnyttää minussa sietämätöntä raivoa,
joka yleensä kääntyy minuun itseeni, kun ei parempaakaan kohdetta ole.
Siinähän se pikkulapsen kaikkivoipuuskuvitelma rikkoutuu, ja ilmeisesti
en ole tuota asiaa vielä elämässäni käsitellyt vaikka se kai
normaalikehityksessä käsitellään siinä kolmen vuoden iässä tai
jotain...? Ja se raivo... Kuka tietää millainen minustakin tulisi
tarpeeksi alistuvan kumppanin kanssa...? Pelottava ajatus. Näköjään
mielummin kuitenkin olen altavastaajan roolissa. Ja lisäksi raivon
käännän mieluiten itseeni, mielumminhan miellytän muita kuin itseäni.
Onhan se kai helpompaa olla uhri! Ei tarvitse kohdata omia vikojaan...
(taas kerran, vrt narsistit...)
Minulla on kaksijakoinen itsetunto; toisaalta olen karismaattinen,
mielenkiintoinen ja itsevarma persoona, ja kiinnostuneita miehiä on
ollut enemmän kuin paljon. Toisaalta tiedän jossain syvällä sisimmässäni
kammoavani torjutuksi tulemista ja epäonnistumista. (Ehkä tuo syvä
heikkous ja valtava huolenpidon tarve juuri tekee ihmisestä
puoleensavetävän siksi, että "heikkoa on helppo rakastaa". Vaikka siis
pinta olisikin kaikkea muuta kuin heikko.) Vaikka pääasiassa koenkin
olevani se holhoava osapuoli narsistisessa suhteessa, huomaan heikoilla
hetkillä olevani todella heikko ja kaipaavani kipeästi toisen
hyväksyntää. Tavallaan juuri olen narsistisesti "vahva", kun en tuota
heikkouttani halua näyttää muille enkä edes itselleni.
Itsetuntoon liittyen: Olen joko tekemättä yhtään mitään, tai jos lähden
jotain asiaa tekemään, teen sen aivan ylimenevällä panostuksella, että
varmasti suoriutuisin täydellisesti (vrt työttömät pumminarsistit ja
uraohjusnarsistit). Koen liian monet asiat tädellisyyden illuusion
kautta (ja mitäs sitten kun se rikkoutuu... pettymys ja raivo).
Ja tuosta torjutuksi tulemisesta... Itse asiassa jos jossain suhteessa
olen torjutuksi tullut, olen epäterveellisten ja tunteista
etäännyttävien suojautumiskeinojeni avulla jättänyt koko
torjutuksitulemisentunteen kokematta. Se on voinut hyvin nopeasti
häivähtää, mutta se on niin sietämätön etten sitä ehdi edes kunnolla
tiedostaa kun alankin jo esim miettiä toisen osapuolen hankalaa
tilannetta ja suunnata kaiken energiani "hyväsydämisesti" hänen
tuskansa, karun kohtalonsa ja ongelmiensa pohtimiseen (vrt perusnarskun
reaktio, raivo. erilaista mutta kyvyttömyys käsitellä torjutuksi
tulemista terveellä tavalla on yhteinen kuten myös se, että tunne
keskittyy toiseen eikä itseen).
Myös mustasukkaisuus on tunne, joka minussa varmasti vahvana on, mutta
en myönnä sitä itselleni, koska olen mielummin vahva ja riippumaton.
Muka. (Tässä mielessä taas olen kai tyypillinen "uhri".) Kestän mitä
vaan, koska en koe negatiivisia tunteita :O En siis ole oikeasti vahva,
vaan vahvuuteni perustuu siihen, että blokkaan epämukavat tunteet pois
tietoisuudesta. Ja tuohon perustuu se ulkopuolisen silmin järjetön
sietäminen ja joustaminen ja anteeksi antaminen. Ei se ole ollenkaan
vaikeaa, kun ei vain tunne tunteita!
Hoivaamisvietti, niin hienolta ja altruistiselta kuin se äkkiä
ajateltuna kuulostaakin, sisältää myös vallanhalua. Tai kauniimmin
sanottuna hallinnan tarvetta. (Joka taas lähtee luottamisen
vaikeudesta?) Aivan kuten narsistillakin on tarve hallita toista.
Tunnistan sen itsessäni. Haluan, että toinen on heikko ja näyttäisi
haavoittuvuutensa, ja minä voisin sitten vahvana huolehtia hänestä.
Miksiköhän? Ettei tarvitsisi kohdata omaa heikkoutta, pelkoja ja
riippuvuutta. Yhtä lailla siis minulla uhrina on tarve hallita, vaikka
se saakin kauniimman asun ja vaikka voinkin joustaa ja alistua. Nuo
eivät siis sulje toisiaan pois. Hoivaamisvietti ja siihen liittyvä
tärkeyden ja hallinnan tunne ovat ikään kuin se suhteen taustalla oleva
"fantasia" (ja osin todellisuuskin), joka sokaisee niin, että voin ottaa
vaikka miten lokaa niskaani siksi, kun olen niin riippuvainen tuosta
jonka ajattelen olevan minusta riippuvainen. Ja riippuvuussuhteestahan
siinä on kysymys.
Narsistihan ei myöskään arvosta "uhriaan" millään tavalla. Pitkään olen
elänyt (jokaisen ihastukseni kohdalla) siinä ajatuksessa, että minä niin
kovasti välitän ja rakastan. Ehkä vaikein oivallus minulle onkin ollut
se, että aivan kuten narsistikin, minä EN arvosta häntä. Yhtä lailla
minä haluan vain hänen kauttaan kokea olevani tärkeä ja niin edelleen.
Arvostuksen puutteen voin huomata esimerkiksi siinä, millaiseen sävyyn
puhun hänen kummallisuuksistaan ystävilleni tai siinä (tai ylipäänsä
siitä miten koen oikeudekseni puhua hänen asioistaan "kaikille"), miten
en suuttuessani pura suuttumusta avoimella, puhdistavalla tavalla vaan
ilkeästi piikittelemällä ja ironisesti pilkkaamalla. Niin karua kuin se
onkin, olen riippuvainen ja olemme toinen toisemme miellyttämishalulla
huumanneet. Meidän heikkoutemme (KUMMANKAAN vilpitön arvostus ei siis
ole kovin korkeissa lukemissa) vetää meitä yhteen voimakkaasti, ja ellei
sitä tiedosta, se voi ajaa ahdinkoon.
Vasta sitten, kun tuon asian olen tajunnut ja myöntänyt, olen alkanut
vähitellen arvostaa häntä oikeasti, häiriintynyt riippuvuus ja
joustaminen on vähentynyt, pystyn näkemään tilanteen realistisemmin
(emme me nyt toisistamme niin paljoa välitä mitä haluamme toisillemme
uskotella... korkeintaan ajan kanssa voimme ruveta välittämään jos
niikseen tulee. Voi myös olla, että jos pääsemme paremmin kiinni
oikeisiin tunteisiimme, huomamme että ei meillä ole edes mitään
romanttista virettä vaan se oli vain sitä riippuvaista huumaa.)
Mitä tässä yritän sanoa on kai se, että narsisti ja narsistin uhri eivät
välttämättä olekaan aivan niin vastakohtaisia kuin voisi kuvitella.
Minulla tuo ajatus, että minulla on narsistisia piirteitä ei ole
mitenkään inhalta tuntunut; varmaan osittain siksi, että en ole antanut
tuon jopa propagandanomaisen "narsisti on saatanan lähettiläs"
-paatoksen vaikuttaa itseeni. Minulle nuo oivallukset tuovat pikemminkin
intoa, kun alan ymmärtää mistä MINUN häiriintyneisyydessäni on kyse.
Olen lukenut Melody Beattien kirjan Irti läheisriippuvuudesta, jossa oli
mielestäni oikein hyvää se, miten se toi esiin aiheen. Ei mikään
täydellinen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen nimenomaan
tämän narsistisen riippuvuusproblematiikan laajemmassa ymmärtämisessä.
Siinä narsistia ei pidetä minään paholaisen kätyrinä, vaan asia tuodaan
esiin fiksummin ja humaanimmin. Tai alkoholisteista siinä enemmän ehkä
mainittiin, eikä varsinaisesti narsisteihin keskitytty, mikä oli hyvä
asia koska mitä me saamme siitä, että vaahtoamme narsistin
negatiivisista ominaisuuksista? Ehkä olisi hyvä keskittyä siihen, mikä
meidät ajaa riippuvaiseksi heistä.
Tuon kirjan luettuani huomasin entistäkin kirkkaammin sen, miten ainakin
minä ja "narskuni" itse asiassa kärsimme samasta ongelmasta. (Tuota
tarkoitan sillä laajemmalla ymmärtämisellä.) Voisin sanoa, että hänellä
ongelma on ajautunut pidemmälle, eli hän on kadottanut kosketuksen
tunteisiinsa vielä pahemmin kuin minä, hän kykenee konflikteihin vielä
heikommin kuin minä (molemmat siis miellytämme ja joustamme kunnes
toinen kilahtaa koska ei jaksakaan enää sietää), hän elää vielä enemmän
toisten palautteesta kuin minä,... Lyhyesti sanottuna meitä molempia
yhdistää ns miellyttämistarve. Ihan hyvä ja lyhyt (turhankin suppea
kyllä) esitys narsistisesta miellyttämisestä on kirjassa Itsetunto ja
itseuho (otsikolla "miellyttämään pyrkivä nuori" tms).
Tuolla toisaalla kirjoitin lyhyesti ajatuksiani vuorovaikutuksesta ja
siitä, miten suhteeseen tarvitaan aina kaksi, ja suhde rakentuu
vuorovaikutuksessa. En siis usko, että häiriintynyttä suhdetta voisi
syntyä, jos vain toinen osapuoli olisi häiriintynyt. Kaikki eivät
huumaannu narsisteista, vaan heihin rajusti koukkuun jäävillä tuo
taipumus on suorastaan syndroomanomainen, ja hankalat suhteet tapaavat
toistua. Minä ainakin olen aina kiinnostunut hyvin hankalista
tapauksista. Enkä todellakaan halua tuudittautua uhrin rooliin (joka
vain haittaa omaa kehitystäni kun saan jatkaa samaa häiriintynyttä
muihin keskittymistäni), vaan haluan nähdä sen asian, että mikäs onkaan
se yhteinen nimittäjä kaikissa noissa suhteissa. MINÄ.
Joku fiksu on joskus sanonut (oliskohan se muuten ollut Dr Phil ), että
ne, joita eniten yritämme auttaa, alkavat halveksua meitä eniten.
Siinäpä se. Ja aiheesta alkavatkin. Ei se, että uhraamme oman
hyvinvointimme ole mitenkään ihailtavaa tai arvostettavaa, ja jos
ihminen saa tarpeeksi tilaa toteuttaa pimeitä puoliaan, niin helposti
hän myös niitä toteuttaa. (vrt vaikka Zimbardon vankilakoe.) Lisäksi,
jos näytämme toiselle miten vähän itseämme arvostamme, miksi hänkään
arvostaisi?!
Eli usikkansa tuossa sopassa on silläkin, joka toiselle tuollaisen
liiallisen tilan antaa! Vastuun ottaminen toisen tunteista ja elämästä
sietämällä ja joustamalla itsensä kustannuksella EI ole hyvä asia, eikä
toisen (eikä itsensä) arvostamista. Ja olen myös itse vastuussa siitä,
jos annan toisen hyppiä silmilleni. On minussaKIN vikaa, jos ensin
totutan toisen siihen, että kestän mitä vaan, ja sitten yhtäkkiä
loukkaannun ja suutun juuri sekoitettuani oman ja toisen tutkan siitä,
mikä tässä suhteessa on ok.
Huhhuh. En tunnetusti ole mikään lyhytsanainen kirjoittaja ja lisäksi
olen tätä tässä moneen kertaan muokkaillut lisäämällä aina uutta, pyydän
anteeksi... (Minä ainakaan en välttämättä jaksaisi lukea näin pitkää
tilitystä, mutta hienoa jos joku jaksaa.) Niin, voisin kirjoitella tästä
aiheesta vaikka miten paljon, mutta jääköön nyt tällä kertaa tähän. Ehkä
taas myöhemmin tulen käymään, vaikka kovin usein ei tulekaan täällä
vierailtua. Niin ja sanottakoon vielä, että vaikka olen kirjoittanut
preesensissä, voin jo pikkuhiljaa alkaa puhua noista monista ongelmista
imperfektissä niiden tiedostamisen myötä.
Niin ja kaiken lisäksi tämä tuli vähän oudon otsikon alle, kun oli ihan
vaan kirjoista puhe... Mutta mainitsinhan kuitenkin pari kirjaa XD"
jouheva
Lähetetty:
16.5.2006 klo 20:03:28
Olipas upeaa pohidntaa:) Analysaattorin esittämien oivallusten
esiasteita olen ryhtynyt myös minä tutkiskelemaan. Uhriuden kuoppa on
silti vaanimassa "helppona" tienä ja usein siihen lankeaakin.
Selkeämpinä hetkinä voin olla jopa etäisesti kiitollinen narskulleni
siitä, että sen suhteen kautta pääsin kiinni omiin ongelmiini ja nyt kun
suhde on ohi, voin keskittyä niihin silloin kun siihen on sopivasti
voimia ja järjen valoa;) Olen tuumaillut viime aikoina narsismin
olemusta osana ihmisyytä. Rakkaudella ja hoivalla siitä kasvaa ihmiselle
ikäänkuin yksi monista työkaluista elämää varten. Rakkaudettomuus ja
kaltoinkohtelu vääristävät sen ja tekevät siitä epäkuntoisen aseen.
Harvan ihmisen minuus on niin vahva, että se kestäisi pitkän ja
systemaattisen mielivallan ilman oireita. Tällöin ihminen saattaa vajota
positioon, joka on ulkoiselta ilmiasultaan pysyvästi häiriintyneen
käyttäytymisen kaltaista. Terveemmällä narsismilla varustettu voi
stressin lauetessa palata normaalimpaan olemisen tilaan. Narsisti ei
pääse ulos omasta ontosta vankilastaan. Totta on myöskin se, että ehjä
ja aidosti vahva ihminen kiertää luontaista varovaisuutta tuntien
narsistisesti häiriintyneen kaukaa. Uhria ja narsistia yhdistää sama
kipu ja siksipä naristi tuntuukin haistavan uhrin heikkoudet
mentaalisesti. Kiitos Analysaatorille hyvästä tekstistä, tuli
paraatipelastuksena. Olin juuri vajoamassa uhripositioon:)
En ihan kaikessa ole välttämättä samaa mieltä, mutta tuo juttu uhrin mielestä on totta, on helpompi vaikuttaa haavoittuneeseen mieleen. Minunhan se pitäisi tietää.
Kommentit